Monta päivää on kulunut kirjoittamatta. Mitä tähän sanois, töitä ja menoja. Hieman ehkä väsymystä ja apaattista mieltä myös. 

Tällä hetkellä kuuntelen Topi Sorsakosken versiota Täysikuusta ja mietin elämää. En mä tiedä taas mikä masennuskausi iskee päälle, hermot on olleet aika lyhyet enkä oo saanu itsestäni kiinni. Oon jälleen pettynyt itseeni, tuntuu siltä kuin olisin tuomittu elämään onnettomana ja tyytymättömänä. Aloin miett syitä tälläiseen oloon. Hormonaaliset syyt on joksenkin päällimäisenä, mutta sitten mietin muutakin. Onko mun elämä niin tylsää, että mun on ikäänkuin pakko tehdä joku draama edes mun oman pään sisälle. Huomaan, että pystyn paisuttamaan ajatuksia todella helposti vuoren kokoiseksi, sitten käperryn itseeni ja myrkytän oman mielen. Esimerkiksi mieheni on uskollinen ja hyvä mies kaikella tavalla, mutta nyt kun hänen tietokoneesta kuului chat-viestin ääni, kuvittelin sen olevan joltain naiselta. Tai no, todennäköisesti se oli joltain naiselta ja ihan puhtaasti ystävä-hengessä, mutta aloin ajatella, et mitä jos siinä olisi jotain muutakin? Olen niin kamala vaimo, ruma ja lihava kaupan päälle, että eihän se voi kestää mua ja elämää mun rinnalla. 

Joo, näin kun sen kirjoittaa, niin miltei naurattaa. Mies on kaikkea muuta, kuin pettävää sorttia. Se on yksi asia mistä oon varma. Mutta tässä siis esimerkki, mitä mä voin saada itselleni aikaiseksi. Mä oon mun pahin vihollinen, vaikka mun pitäis rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa itseäni. 

Tällaisissa masentuneissa tunnelmissa ajattelen usein illalla kuolevani, tai kuvittelen makaavani kuolinvuoteella. En tiedä miksi. Kai mä oon väsynyt sitten. Viikko on ollut kiireinen ja joka päivä on ollut jotain "ekstraa". Pari yövuoroa (su-ma-ti), juniorin korvien putkitus tänään, huominen keskoskontrolli, perjantain pikkujoulu, lauantaina iltavuoro ja pisteenä i:n päälle: sunnuntaiksi aamuun. Vituttaa jo valmiiksi, ei jaksais mitään.

 

Ai niin, elämäntaparemontti ja painonpudotus menee päin seiniä ja oon kaverille velkaa vähintään 800 vatsalihasliikettä herkutteludiilin rikkomisen takia! 

 

Kiitos ja anteeksi!

Rive

Ihanaa, kun on Ystävä. Ystävä, jonka kanssa jakaa kaikki ilot, surut, juorut, vessassa käynnit, yöheräilyt, mässäämiset, lenkit, laiskuushetket ja sen kaiken mitä itsestään tietää. Se on Ystävä, jonka kanssa saa itkeä, nauraa, päivitellä, kälättää, hömpöttää ja olla vain hiljaa. 

Tämä Ystävä ymmärtää ne päivät, jolloin mikään (oikeasti EI MIKÄÄN) kiinnosta. Niinä päivinä maataan sohvalla ja vihataan sitä saamattomuuden tunnetta ja listataan samalla asioita, joita oikeasti pitäisi tehdä. Silloin Se Ystävä joko samaistuu ja ymmärtää tai tsemppaa aloittamaan jonkun mieltä hiertävän askareen - olkootkin se vain imurointi! 

Se Ystävä ymmärtää aina, tai vähintään saa mut ymmärtämään enemmän. Sen Ystävän kanssa voi tehdä mitä vaan! 

Sen Ystävän kanssa voi tehdä herkkulakkosopimuksen jouluun asti ja silti tietää, että kummatkin kertovat rehellisesti lankeamisista. Niitähän kuitenkin aina tulee. Sen Ystävän elämän eri vaiheita ikään kuin myötäelää. Synnytyssalista voi juuri Sille Ystävälle lähettää äkkiä pienen väliaikaraportin kohdunsuun tilanteesta. Se Ystävä voi olla myös ensimmäinen, jolle kertoo positiivisen raskaustestin tuloksen - ennen kuin edes omalle puolisolleen.

 

 

Sitä Ystävää ihailee, kunnioittaa ja rakastaa. Aina.

Tänään puntarin kautta uuteen päivään! Vaaka näytti tasan 72kg ja tällaisessa 170 senttisessä rungossa se tietää jokusta mahamakkaraa, jenkkakahvat kireissä housuissa, selkäläskit tiukoissa rintsikoissa ja raskausarpiset reidet, jotka osuvat yhteen. Ei mitään järjettömän vakavaa, mutta eipä nyt mitään mieltä ylentävääkään. 

Ja jälleen kerran nauseuden velvoittamat hormonaaliset muutokset olivat syynä muutaman päivän kestäneeseen lohduttomuuteen, kiukutteluun ja ruoan ahmimiseen. Helpottava tieto, kun taas tajusin, etten olekkaan tuomittu intohimoisedn rakkaussuhteeseen herkkujen kanssa! Tiistaina vedin kokonaisen vuohenjuustopizzan ABC:n malliin ja suu nautti joka palasta. Mieli ei ja vitutti, kuin pientä (tai ehkä isoa) oravaa! 

Kävin eilen aamupäivästä 2 nuorimman toukan kanssa vauvulenkillä ja sainkin kulutettua yli 600 kaloria sykkeiden ollessa kivaa tasoa. Tänään ei lenkkeilläkkään, vaan edessä on iltavuoro naapuripitäjän vuodeosastolla. No kyllä sielläkin kalorit kuluu, jos ei ole hiljaista ja rauhallista potilasmateriaalia. Pitää vain muistaa syödä fiksusti ja vaikka hakea salaatti töihin mennessä. 

 

Mulla on tullut punnitsemisesta joku ihme rituaali. Paskalla ja aamukusella on pitänyt käydä ensin, mahan pitää olla tyhjä ja kaikki vaatteet pois päältä. Luonnontilassa siis! Nyt siitä on tullut vain haatavampaa, kun aamurööki ja huikka kahvia ei liukastakkaan tavaraa. Mikähän siinäkin on, kun ne on menettäneet tehoaan? Kai mä sitten oon jo totuttanu itseni siihen koktailiin. Joulun kisapunnitukseen vedän kyllä sellaisenkin peräruiskeen, maha tyhjänä ja nesteet saunottu pois! Voi olla, että nappaan salaa äipän diureetin! Mähän nimittäin voitan! Oon jo varannut tammikuun alkuun ripsienpidennysajan ja voittorahoilla aion sen kuitata!

 

Mutta soronoo ny!

Rive

Huh!

 

Nyt mä sain sen tehtyä. Aloitin oman blogin! Haluan tällä tavalla tsempata omaa arjessa jaksamista, elämänmuutosta ja selkeyttää omia ajatuksiani. 

 

Minä. 

Olen ensisijaisesti äiti kolmelle pojalle. Iältään he ovat tänään 6v, 1v 8kk ja 9kk - pieniä nassikoita siis. Äitiys on se rooli, joka on yksi muiden joukossa, mutta silti kaikista tärkein. Välillä mä oon niin kyllästynyt ajattelemaan äitiyden syvimpää olemusta, perustelemaan kaiken maailman jyrkikataisille ja saulschubakoille facebookin välityksellä mun omaa mielipidettä kotiäitiydestä ja lapsiperheiden tukemisesta. Mä haluaisin ajatella ja kertoa aktiivisesti oman mielipiteeni, mutta mua turhauttaa tämän yhteiskunnan ongelmat ja se, että niiden ratkaisemiseksi ei tehdä mitään konkreettista ja jotain nopeavaikutteista! Tänään ahdistuin Israelin ja Palestinan kriisin miettimisestä. Miksi maailmassa ei vain voi olla rauha? Miksi soditaan? Miksi ei jaeta ja pidetä huolta heikommasta?

 

Tänään mä olisin halunnut paeta johonkin ideaaliuniversumiin. Sellaiseen maailmaan, jossa olisi kevyt olla, ihmiset olisivat suvaitsevaisia, ystävällisä ja jakaisivat omastaan. Siellä ei olisi nälänhätää, sotia, väkivaltaa tai pahaa oloa kenelläkään. Siellä saisi olla juuri sellainen kuin on! Mä itse olisin siellä rauhallinen, mulla olisi helpompi olla. Työ, perhe-elämän hektisyys, rahahuolet tai ulkonäköpaineet eivät rasittaisi mua. Mä jaksaisin ja olisin elinvoimaa täynnä.

 

Tällä hetkellä koen itseni uupuneeksi ja epäonnistuneeksi. Koen arjen kiireiseksi, kuormittavaksi enkä pysty täyttämään itselleni asettamia vaatimuksia. Konkreettiseksi esimerkiksi voin heittää sen, että monta päivää on mennyt asioita hoitaen. Juniorin lääkärikäynnit, omat tapaamiset ja kaikki ekstra ovat täyttäneet useamman viikon siten, että normaaliarki on ollut poikkeuksellista. Yleensähän mä oon aina kotona! No, ehkä tämä on sitä normaaliarkea tällä hetkellä. En ole edes saanut tsempattua syömisten suhteen (taas itsepettymys!). Mulla on kisa pystyssä neljän muun läheisen kanssa ja jouluna puolessa vuodessa eniten laihduttanut voittaa 200€. Joo, mä johdan (huimalla -8,5kg:n pudotuksella), mutta oon vain lusmunnut ja lorvaillut monta viikkoa!!! Paino ei sinänsä oo noussut, mutta viikonloput on keränneet nesteitä. 

 

No tämä laiduttaminenkin on vain mun oma vaatimus itselleni. Tai kyseessä ei oikeastaan ole laihdutus, vaan elämäntapojen muutos. Mutta kuitenkin sen tarkoituksena on mahtua koon 38/M vaatteisiin. Tällä hetkellä vaatekoko on 42/L. Mua niin raivostuttaa se L!!!! LARGE! Iso! Valtava! Yksissä alkkareissa luki kissankokoisin kirjaimin LARGE, meinasin itkeä. Pitikö sekin oikein kirjoittaa tikkukirjaimin? Miksi ei pelkkä pieni lappo, jossa voisi olla sievä, kenties kaunokirjaimin kirjoitettu L. 

 

Mä todellakin haluan muutosta mun elämään. Uudet tuulet alkaa kyllä puhaltamaan, kun aloitan pitkän sairaanjoitajan sijaisuuden tammikuulla, mutta jotain lisää - mitä? Pienempi minä? Tasapainoinen ihminen? Äiti, jonka pinna on kilometrin pituinen? Phaaaah!

Tupakkakin olisi fiksua tumpata jossain vaiheessa. KOSKA? 

Meidän suvussa on II tyypin diabetes vahvana geeneissä, joten onhan se helvetin fiksua katsoa mitä suuhun laittaa ja hillitä sitä (varsinkin mulle ongelmallista) keskivartalolihavuutta.

 

Mä haluaisin jonnekkin Tiibetin munkkien sekaan lotus-asentoon lataamaan akkuja, miettimään elämää, henkisyyttä, omaa itseäni, löytää se ja saada rauha sisälle. 

Siksi voinkin varmaan käydä morjestamassa Nukkumattia, josko se antaisi mun käydä unimaailmassa pintaa syvemmällä.

 

Sincerely

Rive